Minun pitäisi lopettaa pelleily Jamesin kanssa. Ei hän minulle soita, tule juttelemaan tai tee muutakaan epäsoveliasta. Minä.
Minun ei pitäisi pitää hänestä. Kun ex-poikaystäväni jättivät minut, pääsin ikävästä eroon löytämällä uuden poikaystävän. Nyt en voi etsiä uutta.
1. Juon vähemmän viinaa. Vasta tukevassa humalassa uskaltaudun hakemaan häneltä läheisyyttä.
2. Välttelen häntä. En tietoisesti hakeudu samaan pöytään tai kapakkaan, ellei ole aivan pakko.
3. En katso häntä silmiin ja keskityn juttelemaan tyttöystävilleni.
4. Parannan suhdettani Jonathaniin ja harrastan seksiä hänen kanssaan vähintään kaksi kertaa viikossa.
5. Jos Jonathanin kanssa asiat eivät kaikesta huolimatta suju, jätän hänet ja keskityn itseeni.
Juon Jamesin kanssa aina liikaa. En koskaan muista aamulla keskustelujamme. Saan pelkkiä välähdyksiä lauseista ja ilmeistä. Muistan, kuinka sanoin hänelle pitäväni hänestä, ja hän vain hymyili. Muistan myös sen, kun hän sanoi "ettei siitä tulisi mitään". Teen itsestäni pellen, kun yritän häntä, mutta miksi hän ei työnnä minua pois?
Minusta on mukavaa kuluttaa aikaa kuvittelemalla keskusteluja Jamesin kanssa. Ja seksiä.
tiistai 28. joulukuuta 2010
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Pimeästä räkälästä löytyy unelma ja varattu tyttö
Olin eilen humalassa. Jossain vaiheessa soitin Jamesille, join shotin ja vaihdoin kapakkaa. Menin sinne, missä James joi yksin tuoppiaan. Tilasin uuden shotin.
Ensimmäistä kertaa Jamesin seurassa pelkäsin kiusallista hiljaisuutta. Onneksi viinan vaikutus hiipi kieleeni ja sain puheripulin. Samalla Jamesin viehätysvoima kasvoi, valomerkki tuli ja halusin kipeästi nukkumaan hänen viereensä. James ei halunnut.
Minä suutuin, lähdin kävelemään koroissani vihaisesti, tunsin kyyneleet ja ihmisten katseet. Nurkan takana James sai minut kiinni ja lohdutti.
Kotona poikaystäväni makasi sammuneena kaverinsa päällä. Minä itkin.
Mutta aamulla tajusin jotain. Ehkä en pidäkään Jamesista! Minusta voi tulla itsenäinen ja ehjä. Minun juomiseni ei riipu siitä, juoko James, ja minun vaatteideni väri ei riipu hänen lempiväristään. Tajusin, että minulla ei olisi Jamesin kanssa mitään puhuttavaa selvin päin. Siitä ei tulisi mitään. James on minun Edward Cullen, unelmapoikaystävä ja päiväuni, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Päiväunen kanssa ei käydä salaa pimeissä kapakoissa, juoda valomerkkiin asti, vaihdeta helliä sanoja ja kosketuksia. Varsinkaan varattuna. Minusta tuntuu pahalta Jonathanin puolesta. Hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, millainen hutsu hänen tyttöystävänsä on. Ja kuitenkin haluaisin takaisin räkälään Jamesin luo.
Ensimmäistä kertaa Jamesin seurassa pelkäsin kiusallista hiljaisuutta. Onneksi viinan vaikutus hiipi kieleeni ja sain puheripulin. Samalla Jamesin viehätysvoima kasvoi, valomerkki tuli ja halusin kipeästi nukkumaan hänen viereensä. James ei halunnut.
Minä suutuin, lähdin kävelemään koroissani vihaisesti, tunsin kyyneleet ja ihmisten katseet. Nurkan takana James sai minut kiinni ja lohdutti.
Kotona poikaystäväni makasi sammuneena kaverinsa päällä. Minä itkin.
Mutta aamulla tajusin jotain. Ehkä en pidäkään Jamesista! Minusta voi tulla itsenäinen ja ehjä. Minun juomiseni ei riipu siitä, juoko James, ja minun vaatteideni väri ei riipu hänen lempiväristään. Tajusin, että minulla ei olisi Jamesin kanssa mitään puhuttavaa selvin päin. Siitä ei tulisi mitään. James on minun Edward Cullen, unelmapoikaystävä ja päiväuni, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Päiväunen kanssa ei käydä salaa pimeissä kapakoissa, juoda valomerkkiin asti, vaihdeta helliä sanoja ja kosketuksia. Varsinkaan varattuna. Minusta tuntuu pahalta Jonathanin puolesta. Hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, millainen hutsu hänen tyttöystävänsä on. Ja kuitenkin haluaisin takaisin räkälään Jamesin luo.
lauantai 25. joulukuuta 2010
Kain
Minä kaipaan sitä, kun tuntui että elämä on ikuista. Tuntui, että ekaluokkalainen on todella vanha, teini-ikään oli vuosikymmeniä, 17-vuotiaana tuntui, ettei tule täysi-ikäiseksi koskaan. Nyt kuolemanpelko, elämän loppumisen ehdottomuus ja lopullisuus sekä ihmiselämän ja oman aikamme mitättömyys ahdistaa.
Kunpa olisin uskovainen!
Silloin puolet huolistani olisivat ohi. Voisin luottaa siihen, että kuollessani pääsisin johonkin ihanaan paikkaan, jossa tapaisin kaikki rakkaani.
Miksi minusta tuli ateisti? Minulle, jolle uskovaisuus tekisi elämästä paljon elettävämmän. Huolettomuuteni ja elämäniloni olisi todellisempaa. Minä, joka niin haluaisin, että olisi olemassa joku, joka rakastaisi minua ehdottomasti ja suojelisi minua ja läheisiäni!
Minä pelkään sitä, että kuolen. Minä pelkään sitä, että äitini, isäni tai sisarukseni kuolevat. Siskoni lähti jouluksi Yhdysvaltoihin. Pelkäsin, että lentokone putoaa.
Minun ei olisi tarvinnut pelätä, jos minulla olisi jumala. Hän olisi suojellut siskoani ja vaikka lentokone olisikin pudonnut, se ei olisi ollut lopullista. Kuinka huoletonta ja ihanaa! Onko olemassa tutkimuksia, joiden mukaan uskovaiset ovat keskimääräistä onnellisempia? Se kuulostaa järkevältä.
Minä en tiedä, koska aloin pelätä kuolemaa. Pelkään myös sitä, että pelkään koko elämäni kuolemaa. Mikä elämä se olisi, jota ohjaa kuolema? Minun elämäni? En minä sitä halua!
Koska nuoruushuolet loppuivat? En ole kuin 21-vuotias, minun pitäisi olla vielä huoleton ja iloinen, juoda siideriä pelkäämättä että saan maksasyövän, syödä hampurilaisia pelkäämättä että lihon muodottomaksi ja saan diabeteksen tai sydän- ja verisuonitaudin, liftata kesäyössä festareille pelkäämättä joutuvani auto-onnettomuuteen ja minun pitäisi olla vapaa ja rakastua yhä uudestaan ja uudestaan, aina yhtä palavasti.
Kunpa olisin uskovainen!
Silloin puolet huolistani olisivat ohi. Voisin luottaa siihen, että kuollessani pääsisin johonkin ihanaan paikkaan, jossa tapaisin kaikki rakkaani.
Miksi minusta tuli ateisti? Minulle, jolle uskovaisuus tekisi elämästä paljon elettävämmän. Huolettomuuteni ja elämäniloni olisi todellisempaa. Minä, joka niin haluaisin, että olisi olemassa joku, joka rakastaisi minua ehdottomasti ja suojelisi minua ja läheisiäni!
Minä pelkään sitä, että kuolen. Minä pelkään sitä, että äitini, isäni tai sisarukseni kuolevat. Siskoni lähti jouluksi Yhdysvaltoihin. Pelkäsin, että lentokone putoaa.
Minun ei olisi tarvinnut pelätä, jos minulla olisi jumala. Hän olisi suojellut siskoani ja vaikka lentokone olisikin pudonnut, se ei olisi ollut lopullista. Kuinka huoletonta ja ihanaa! Onko olemassa tutkimuksia, joiden mukaan uskovaiset ovat keskimääräistä onnellisempia? Se kuulostaa järkevältä.
Minä en tiedä, koska aloin pelätä kuolemaa. Pelkään myös sitä, että pelkään koko elämäni kuolemaa. Mikä elämä se olisi, jota ohjaa kuolema? Minun elämäni? En minä sitä halua!
Koska nuoruushuolet loppuivat? En ole kuin 21-vuotias, minun pitäisi olla vielä huoleton ja iloinen, juoda siideriä pelkäämättä että saan maksasyövän, syödä hampurilaisia pelkäämättä että lihon muodottomaksi ja saan diabeteksen tai sydän- ja verisuonitaudin, liftata kesäyössä festareille pelkäämättä joutuvani auto-onnettomuuteen ja minun pitäisi olla vapaa ja rakastua yhä uudestaan ja uudestaan, aina yhtä palavasti.
torstai 23. joulukuuta 2010
Minun päälläni on lasikello
En ole koskaan lukenut mitään parempaa kuin Sylvia Plathin Lasikellon alla. En tiedä, onko se kirjallisilta ansioilta mitenkään merkittävä: en ymmärrä sellaisesta mitään, mutta onhan se jollakin tapaa klassikko. Minä löysin Eshteristä ystävän.
Kaikki se, miten Eshter kuvaa elämäänsä, ne pienet yksityiskohdat joista tiesin että minulla on yhteys tähän naiseen, tekivät hänestä minun ystäväni. Minä tunnen olevani rakkaan ystävän seurassa lukiessani Lasikellon alla –kirjaa. Hän ymmärtää minua, minua jopa pelottaa sillä hän tietää miltä minusta tuntuu.
Loppua kohden koen vieraantuvani Eshteristä. Eshter alkaa parantua. Hänestä tulee tylsä kummitus verrattuna siihen edelliseen depressiiviseen ja älykkääseen naiseen.
Eshterin oli pakko olla kaunis. Kaikki pitivät hänestä, oli paljon miehiä jotka halusivat liehitellä häntä. Hän oli myös älykäs, hän osasi kirjoittaa ja hän sai stipendejä. Mitä minä olen saanut elämässäni: pelkkiä kakkossijoja niin Hymytyttö kuin priimusstipendi – kilpailuissa! Hän ei ollut oikeasti luuseri ja se teki hänestä niin mielenkiintoisen ja tyylikkään. Siksi rikas nainen maksoi hänelle hoidot yksityisessä mielisairaalassa.
Jos minä jotain saisin toivoa, niin kauneutta ja älykkyyttä! Olisin maailmanvaltias niillä avuilla.
Tappava huomionhalu
Minä olen joskus halunnut tehdä itsemurhan.
Olen jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että kyse ei ollut todellisesta halusta kuolla vaan halusta tulla huomioiduksi. Kuvittelin, kuinka hautajaisissa kaikki muistelisivat minua ja surisivat sitä, kun eivät olleet ystäviäni ja suoneet minulle aikaa ja läheisyyttä. Minä tuottaisin kaikille suurta tuskaa kuolemalla, sillä olinhan niin ihana ja kaikki ikävöisivät minua.
Halusin viiltää ranteeni auki. Se vaikutti tyylikkäältä: punainen veri valuisi käsistäni valkoiselle iholleni ja minä kuolisin arvokkaasti. Minä viilsinkin kättäni, mutta se sattui niin paljon etten pystynyt pintahaavaa suurempaa vahinkoa itselleni tekemään. Olin siinäkin luuseri.
En muista, koska ensimmäisen kerran tunsin itseni masentuneeksi. Olin alakuloinen jo ala-asteella. Minulla ei ollut kavereita, tunsin ettei minua ymmärretty ja koin olevani erilainen. Jostain syystä viehätin luokkani poikia. Minulla oli ala-asteella monta poikaystävää, useita muutaman viikon pituista rakkaussuhdetta.
Yläasteella minusta tuli pahis. Halusin intohimoisesti ystäviä, sellaisia ystävyyssuhteita joita jokainen näkee televisiossa ja lukee kirjoista. Tupakkarinkiin pääsi helposti mukaan. Sinne olivat tervetulleita kaikki, jotka uskaltautuivat polttaa välitunnilla. Niin minä sain ystävän.
Hän viilteli ranteitaan. Minusta se oli siistiä ja kadehdin hänen kykyään. Hänen vasen ranteensa oli täynnä suuria punaisia arpia. Arvet tekivät hänestä minun silmissäni epäjumalan. Me olimme ihastuneita samaan poikaan, mutta poika oli ehdottoman ja intohimoisen rakastunut ystävääni. Minä itkin iltaisin.
Minä kaipasin nuoruuttani. Halusin elää sitä kuten muut: halusin juoda pääni sekaisin, pussailla ja juosta vapaana. Eniten halusin olla dramaattinen ja masentunut, sellainen jonka käsi on täynnä punaisia arpia ja jota kaikki pitävät hyvänä jottei hän mene rikki.
Minä en pystynyt mihinkään sellaiseen. Viimeisenä vuotena yläasteella minulla ei ollut sitä ystävääkään.
Mainittakoon myös, että sekä Jonathan että James olivat samalla yläasteella, alemmilla luokilla enkä kiinnittänyt kumpaankaan huomiota.
Olen jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että kyse ei ollut todellisesta halusta kuolla vaan halusta tulla huomioiduksi. Kuvittelin, kuinka hautajaisissa kaikki muistelisivat minua ja surisivat sitä, kun eivät olleet ystäviäni ja suoneet minulle aikaa ja läheisyyttä. Minä tuottaisin kaikille suurta tuskaa kuolemalla, sillä olinhan niin ihana ja kaikki ikävöisivät minua.
Halusin viiltää ranteeni auki. Se vaikutti tyylikkäältä: punainen veri valuisi käsistäni valkoiselle iholleni ja minä kuolisin arvokkaasti. Minä viilsinkin kättäni, mutta se sattui niin paljon etten pystynyt pintahaavaa suurempaa vahinkoa itselleni tekemään. Olin siinäkin luuseri.
En muista, koska ensimmäisen kerran tunsin itseni masentuneeksi. Olin alakuloinen jo ala-asteella. Minulla ei ollut kavereita, tunsin ettei minua ymmärretty ja koin olevani erilainen. Jostain syystä viehätin luokkani poikia. Minulla oli ala-asteella monta poikaystävää, useita muutaman viikon pituista rakkaussuhdetta.
Yläasteella minusta tuli pahis. Halusin intohimoisesti ystäviä, sellaisia ystävyyssuhteita joita jokainen näkee televisiossa ja lukee kirjoista. Tupakkarinkiin pääsi helposti mukaan. Sinne olivat tervetulleita kaikki, jotka uskaltautuivat polttaa välitunnilla. Niin minä sain ystävän.
Hän viilteli ranteitaan. Minusta se oli siistiä ja kadehdin hänen kykyään. Hänen vasen ranteensa oli täynnä suuria punaisia arpia. Arvet tekivät hänestä minun silmissäni epäjumalan. Me olimme ihastuneita samaan poikaan, mutta poika oli ehdottoman ja intohimoisen rakastunut ystävääni. Minä itkin iltaisin.
Minä kaipasin nuoruuttani. Halusin elää sitä kuten muut: halusin juoda pääni sekaisin, pussailla ja juosta vapaana. Eniten halusin olla dramaattinen ja masentunut, sellainen jonka käsi on täynnä punaisia arpia ja jota kaikki pitävät hyvänä jottei hän mene rikki.
Minä en pystynyt mihinkään sellaiseen. Viimeisenä vuotena yläasteella minulla ei ollut sitä ystävääkään.
Mainittakoon myös, että sekä Jonathan että James olivat samalla yläasteella, alemmilla luokilla enkä kiinnittänyt kumpaankaan huomiota.
Taustoja
Olen alkanut ymmärtää saippuaoopperoiden suhdekiemuroita. Ne ovat ennen tuntuneet epätodellisesta ja vierailta, jonkinlaisilta aikuisten leikeiltä. Nyt minusta tuntuu, että omassa elämässäni olisi aineksia saippuaoopperaan. Minulla on poikaystävä, mutta olen jo vuoden ollut ihastunut toiseen. Ei kuulosta kovin suurelta jutulta, mutta sitä se on! Ajatukseni saavat minut ahdistumaan ja tämä vain pahenee.
Minä olen kerran suudellut toista. Muistan, ettei se ollut kovin hyvä pusu. Varsinkin kun huono omatunto iski heti silmille. Olen paljastanut sen kahdelle ja se pelottaa. Mitä jos joku kertoo siitä Jonathanille? James ei kerro.
Nuolemisesta on vuosi. Miltein. Sen jälkeen välttelin Jamesia muutaman kuukauden. Hän sai tyttöystävän, eikä suudelma tuntunut minusta enää niin pahalta. Hänen seurustelunsa ei kestänyt kauaa ja olin siitä iloinen. Minua vieläkin vihastuttaa oma julmuuteni: minä olin iloinen, vaikka kummatkin osapuolet olivat ystäviäni.
Se alkoi yli vuosi sitten ja minua pelottaa, että se ei lopu koskaan. Ihastus. Minä en edes tiedä, olenko ihastunut kuvaan vai todelliseen ihmiseen, sillä minusta tuntuu, etten oikeasti tunne häntä. Se on varmasti totta: hän on minulle lohtu, kun minulla menee huonosti Jonathanin kanssa. Ajattelen, että voin aina yrittää häntä.
Paitsi että ihastukseni on yksipuolista.
En saisi häntä, vaikka yrittäisin. Se taitaa olla syy, miksi olen vielä Jonathanin kanssa. En halua jäädä yksin! Minun vikani on se, että olen hieman pyöreä enkä ole kovin sievä. Jamesilla on aina ollut kauniita ja laihoja tyttöjä, sellaisia joillla on hienoja ajatuksia ja jotka ovat muutenkin hienoja ihmisiä: he ajattelevat eläimiä ja ympäristöä ja ovat kasvissyöjiä, minä ajattelen itseäni ja sitä, miltä näytän jumppatunnilla.
Minä olen jotenkin epäonnistunut. Olen aina halunnut olla älykäs, mutta jotenkin jämähdin johonkin sietämättömään tyhmyyden iloon yläasteella. En päässyt siitä yli.
Tärkeintä on kertoa se, miltä minusta tuntui pari viikkoa sitten hänen kanssaan baarissa kahdestaan. Mahtavalta. Emme tehneet mitään kiellettyä, istuimme ehkä toisissamme kiinni ja hän saattoi silittää selkämystäni. Olimme kahden! Minä olin onnellinen: muistan hänen hymynsä ikuisesti. Siinä saattoi olla sellaisia ihastumisen piirteitä, joita olin nähnut hänen hymyilleen entisilleen. Voi sitä iloa ja tuskaa, joita silloin koin ja joita seuraavan päivänä kärsin. Minun ihastukseni on yksipuolista: minut hän jätti seisomaan yksin baarin eteen -20 asteen pakkaseen.
Pääsin kotiin ja kaaduin eteiseen. Itkin. Minun poikaystäväni riisui minut ja kantoi sänkyyn. Seuraavan viikon olin kuin unessa: en voinut unohtaa sitä hymyä ja toivoa siitä, että hän joskus pitäisi minusta.
Minä olen kerran suudellut toista. Muistan, ettei se ollut kovin hyvä pusu. Varsinkin kun huono omatunto iski heti silmille. Olen paljastanut sen kahdelle ja se pelottaa. Mitä jos joku kertoo siitä Jonathanille? James ei kerro.
Nuolemisesta on vuosi. Miltein. Sen jälkeen välttelin Jamesia muutaman kuukauden. Hän sai tyttöystävän, eikä suudelma tuntunut minusta enää niin pahalta. Hänen seurustelunsa ei kestänyt kauaa ja olin siitä iloinen. Minua vieläkin vihastuttaa oma julmuuteni: minä olin iloinen, vaikka kummatkin osapuolet olivat ystäviäni.
Se alkoi yli vuosi sitten ja minua pelottaa, että se ei lopu koskaan. Ihastus. Minä en edes tiedä, olenko ihastunut kuvaan vai todelliseen ihmiseen, sillä minusta tuntuu, etten oikeasti tunne häntä. Se on varmasti totta: hän on minulle lohtu, kun minulla menee huonosti Jonathanin kanssa. Ajattelen, että voin aina yrittää häntä.
Paitsi että ihastukseni on yksipuolista.
En saisi häntä, vaikka yrittäisin. Se taitaa olla syy, miksi olen vielä Jonathanin kanssa. En halua jäädä yksin! Minun vikani on se, että olen hieman pyöreä enkä ole kovin sievä. Jamesilla on aina ollut kauniita ja laihoja tyttöjä, sellaisia joillla on hienoja ajatuksia ja jotka ovat muutenkin hienoja ihmisiä: he ajattelevat eläimiä ja ympäristöä ja ovat kasvissyöjiä, minä ajattelen itseäni ja sitä, miltä näytän jumppatunnilla.
Minä olen jotenkin epäonnistunut. Olen aina halunnut olla älykäs, mutta jotenkin jämähdin johonkin sietämättömään tyhmyyden iloon yläasteella. En päässyt siitä yli.
Tärkeintä on kertoa se, miltä minusta tuntui pari viikkoa sitten hänen kanssaan baarissa kahdestaan. Mahtavalta. Emme tehneet mitään kiellettyä, istuimme ehkä toisissamme kiinni ja hän saattoi silittää selkämystäni. Olimme kahden! Minä olin onnellinen: muistan hänen hymynsä ikuisesti. Siinä saattoi olla sellaisia ihastumisen piirteitä, joita olin nähnut hänen hymyilleen entisilleen. Voi sitä iloa ja tuskaa, joita silloin koin ja joita seuraavan päivänä kärsin. Minun ihastukseni on yksipuolista: minut hän jätti seisomaan yksin baarin eteen -20 asteen pakkaseen.
Pääsin kotiin ja kaaduin eteiseen. Itkin. Minun poikaystäväni riisui minut ja kantoi sänkyyn. Seuraavan viikon olin kuin unessa: en voinut unohtaa sitä hymyä ja toivoa siitä, että hän joskus pitäisi minusta.
Sitä saa mitä tilaa
Jos joskus uskon Karman lakiin, uskon tänään.
Sitä saa mitä tilaa, jne. Tänään on aatonaatonaatto. Päätin juoda itseni humalaan tänään jo viime viikolla. Minua ei edes huvittanut juoda, mutta jos aion olla humalassa edes kerran tulevan viikon aikana niin tänään, koska huomenna on aatonaatto enkä voi olla jouluaattona krapulassa. Olen nyt sitten humalassa. Humaltumiseni tarkoitus ei ole koskaan ollut humalan tuoma hyvä olo vaan James, jota näen ainoastaan humalassa. Koska kukaan muu tuttavistamme ei näin aatonaatonaattona päättänyt humaltua kuin minä, poikaystäväni ja James, päätti James ennen yökerhoon menoa lähteä kotiin.
Kuullessani siitä minua nauratti.
Minä laittauduin kaksi tuntia, ostin kalliita siidereitä ja harjoittelin kuumia tanssiliikkeitä, mutta James ei halunnut viettää iltaa minun ja Jonathanin kanssa. Minun nauruni muuttuu suruksi ja epätoivoksi, enkä tiedä haluanko lisää alkoholia vai käpertyä peiton alle tuskissani.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Olin unohtanut tämän,
Olin unohtanut tämän blogin olemassaolon. Aina silloin, kun tuli tarve kirjoittaa kirjoitin sen aineelliseen päiväkirjaan. Minua pelottaa edelleen se, että joku tunnistaa minut.
Olen aika varma, että jätän tämän blogin kokonaan. Se jää bittiavaruuteen, mutta voin aina tulla lukemaan sitä. Uudesta blogistani tulee erilainen kuin tästä: tämä on henkilökohtainen, nämä kaksi postausta ovat minua. Aion pysytellä uudessa blogissanikin anonyymina, mutta aiheet ovat julkisempia. Haluan saada kontaktia ja lukijoita.
Kirjoitin tähän pieneen blogiin viimeksti tammikuussa. Mitä tässä välissä tapahtui? Ei paljon mitään. Minulla on edelleen poikaystävä, ja meillä menee juuri niin hyvin tai huonosti kuin viimeksikin, miten sen nyt ottaa. En ehkä ole yhtä yksinäinen, mutta minusta on tullut arempi. Olen viikonloputkin mieluiten sisällä ja baarit ahdistavat enemmän kuin rentouttavat.
Miksi kirjoitin tämän, jos aion lopettaa? Tarkoitukseni oli ensin kirjoittaa jäähyväispostaus, mutta muutin mieltäni. Kirjoitan tänne taas joskus. En aio enkä halua kirjoittaa usein, haluan nähdä muutunko ajassa, muuttuuko mieleni ja tyylini ja mihin suuntaan.
Minä haluan olla yksin, koska haluan ajatella rauhassa. Haluan kehittää mieltäni ja opetella muodostamaan mielipiteitä. Minun pitää olla yksin vielä kauan.
Olen aika varma, että jätän tämän blogin kokonaan. Se jää bittiavaruuteen, mutta voin aina tulla lukemaan sitä. Uudesta blogistani tulee erilainen kuin tästä: tämä on henkilökohtainen, nämä kaksi postausta ovat minua. Aion pysytellä uudessa blogissanikin anonyymina, mutta aiheet ovat julkisempia. Haluan saada kontaktia ja lukijoita.
Kirjoitin tähän pieneen blogiin viimeksti tammikuussa. Mitä tässä välissä tapahtui? Ei paljon mitään. Minulla on edelleen poikaystävä, ja meillä menee juuri niin hyvin tai huonosti kuin viimeksikin, miten sen nyt ottaa. En ehkä ole yhtä yksinäinen, mutta minusta on tullut arempi. Olen viikonloputkin mieluiten sisällä ja baarit ahdistavat enemmän kuin rentouttavat.
Miksi kirjoitin tämän, jos aion lopettaa? Tarkoitukseni oli ensin kirjoittaa jäähyväispostaus, mutta muutin mieltäni. Kirjoitan tänne taas joskus. En aio enkä halua kirjoittaa usein, haluan nähdä muutunko ajassa, muuttuuko mieleni ja tyylini ja mihin suuntaan.
Minä haluan olla yksin, koska haluan ajatella rauhassa. Haluan kehittää mieltäni ja opetella muodostamaan mielipiteitä. Minun pitää olla yksin vielä kauan.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Niin,
tein sitten tällaisen. Ihan omaksi huvikseni. En halua, että kukaan tuntemistani ihmisistä koskaan löytää tätä enkä muutenkaan välitä siitä, lukeeko tätä ketään. Toivottavasti ei.
Minulla oli kerran LiveJournal-tili enkä kirjoitellut sinne muutaman kuukauden jälkeen enää. Ehkä tälle käy niin myös. Käyn yhä LiveJournalissa lukemassa muutaman tuttuni kirjoituksia. He osaavat kirjoittaa hyvin. Minulla ei ollut enää asiaa. Ehkä nyt taas on, koska loin tämän blogin. LiveJournalissa ärsytti se, että tuttuni lukivat tekstejäni. Minusta on mukavempaa olla anonyymi. Voin nyt kirjoittaa vapaammin ja olla se, mikä olen.
Ostin eilen perinteisen päiväkirjan. En kirjoittanut sinne vielä mitään. Minulla on tarvetta puhua asioista. En tiedä kenelle, minulla ei ole ystäviä vaan tuttuja. En ole kenenkään tutun kanssa läheinen. Minulla on poikaystävä, maailman ihanin, en vain voi kertoa kaikkea hänelle. Eikä hän ymmärrä, eikä kaikki juttuni kiinnosta. Hän on kuitenkin paras. Haluan kirjoittaa itselleni ja puhua itsestäni.
Minulla oli kerran LiveJournal-tili enkä kirjoitellut sinne muutaman kuukauden jälkeen enää. Ehkä tälle käy niin myös. Käyn yhä LiveJournalissa lukemassa muutaman tuttuni kirjoituksia. He osaavat kirjoittaa hyvin. Minulla ei ollut enää asiaa. Ehkä nyt taas on, koska loin tämän blogin. LiveJournalissa ärsytti se, että tuttuni lukivat tekstejäni. Minusta on mukavempaa olla anonyymi. Voin nyt kirjoittaa vapaammin ja olla se, mikä olen.
Ostin eilen perinteisen päiväkirjan. En kirjoittanut sinne vielä mitään. Minulla on tarvetta puhua asioista. En tiedä kenelle, minulla ei ole ystäviä vaan tuttuja. En ole kenenkään tutun kanssa läheinen. Minulla on poikaystävä, maailman ihanin, en vain voi kertoa kaikkea hänelle. Eikä hän ymmärrä, eikä kaikki juttuni kiinnosta. Hän on kuitenkin paras. Haluan kirjoittaa itselleni ja puhua itsestäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)